   |
|
 |
|
|
|
|
|
|
|
Elämää saaressa- Syömään! äiti huusi. Olin vielä sängyssä, enkä olisi jaksanut tulla. Olin nimittäin herännyt vasta äskettäin. Kun menin keittiöön, kauhistuksekseni tajusin, että kello oli tasan neljätoista. Kouluun ei ollut kiire, koska oli lauantai. - Matias, mikset sinä syö? äiti kysyi jotenkin hämmästyneenä siitä, että olin nukkunut kahteen asti. - Mähän syönkin, sanoin. - Kalaan! isä huusi. - Meikkaamaan! Isosisko Lyyli loilotti. - Pleikkaria pelaamaan! Isoveli Joni hihkui. - Vaippaa, vinkui pikkusisko. Joka päivä samat huudot – tylsää. Miksei elämässä tapahtuisi joskus jotain jännittävää? Kun muutimme tänne pari vuotta sitten, olin innoissani kaikesta, mutta loppujen lopuksi tämmöisellä minisaarella ei viihtyisi kuin viikon. Täällä on vain noin 40 asukasta ja yksi pikkuriikkinen koulu, jossa ei ole kaveria. Isovelikin sanoo, että kun netti ei toimi täällä, ei elämässäkään ole mitään järkeä. Lyylin mielestä tällä saarella on huono kauppa, koska sieltä ei saa meikkejä, muotilehtiä tai vaatteita. Pikkusiskoni väitti kerran karkuretkellään nähneensä kummituksen saaren linnassa. Meidän perheessä ei kukaan muu paitsi pikkusisko itse usko siihen. Äidin ja isän mielestä tällä saarella on turvallisempaa kuin mantereella. Päätin mennä linnaan katsomaan, mitä pikkusisko oli nähnyt. Linna näyttää ulkopuolelta aika pieneltä, mutta sisältäpäin se näyttää isolta. Linnan päällä on Suomen lippu. Menin ovesta sisään. Linnassa oli yksi käytävä. Käytävässä oli kymmenen ovea. Avasin ensimmäisen oven ja yllätyksekseni sen takana oli seinä. Seuraavassa ovessa oli huone. Huoneessa oli kruunu, jonka sisässä oli... pääkallo! Pelästyin tavattomasti sitä. Huomasin vieressä taulun, joka esitti kuningas Rikhard IV:ttä. Tajusin pääkallon kuuluvan hänelle. Ihmettelin (ja ihmettelen vieläkin), miksei kukaan muu linnassa käynyt ole huomannut pääkalloa. Sehän lojui lähes keskellä lattiaa. Sitä paitsi – missä olivat muut ruumiin osat. Historian tunneilla olimme puhuneet Rikhard IV:stä, mutta opettaja oli sanonut, että hän asui Ruotsissa. Otin kännykälläni kuvan pääkallosta. Sen jälkeen menin seuraavaan huoneeseen. - Oho! minä huusin. Siellä oli luurangon käsi. Veikkasin sitä Rikhard IV:n kädeksi. Otin siitäkin kuvan ja menin seuraavaan huoneeseen. Sielläkin oli käsi! Se oli todennäköisesti Rikhardin vasen käsi. Otin kuvan ja sitten seuraava huone. Eikä ollut mikään ihme, että siinä seuraavassa huoneessa oli selkäranka. Sekin oli luultavasti Rikhardin. En jaksanut jäädä sitä sen koommin katsomaan. Seuraavassa huoneessa oli jalka ja sitä seuraavassa oli tietysti myös jalka. Sitten seuraavassa oli kirja. Siitä erotti juuri ja juuri, että se oli punainen. Se oli hyvin vanha. Avasin kirjan. Siinä luki: Kuningas Rikhard eli 55-vuotiaaksi. Hänen omasta pyynnöstään hänet tapettiin hirttämällä. Hirsipuu on huoneessa, joka nykyään on muurattu kiinni. Hänen ruumiinosansa laitettiin eri huoneisiin. - Ohoh, minä ajattelin. Kävin katsomassa kahta viimeistä huonetta. Niissä ei ollut mitään. Juoksin täysillä kotiin hakemaan muita. Mutta kun olimme linnassa uudestaan, missään huoneessa ei ollut mitään. - Turhaan tulimme, Joni sanoi. - Niinpä, Lyyli yhtyi kuoroon. - Minä uskon, pikkusisko sanoi. - Sinähän väitit nähneesi kummituksen pikkusisko, sanoin. - Niin, Sillä oli kluunu päässä, hän vastasi. - Ahaa, nyt minä ymmärrän, kuka on vienyt luurangon ja kirjan pois. Katsoin kännykkääni ja huomasin, että joku oli poistanut ottamani kuvat. Mutta kerrankin tuli jännitystä ja oikein kunnolla! Taneli Timisjärvi |
